Mitenhän sitä onkin niin vaikea keksiä mitä sitä haluaisi tehdä.  Ajatteleeko sitä liian sinisilmäisesti, että on olemassa unelma-ammatti missä voisi viihtyä vaikka lopun elämäänsä? Edes sellainen, missä aamuisin herätessä voisi miettiä, että ompas kiva mennä töihin. Ja silti moni on unelma-ammattinsa löytänyt, joten se ei voi olla vain joku mystinen, pidetään ihmisten toivoa yllä paremmasta-juttu.

Vaihtoehtoja toki on monia, mutta mistä sen tietää mikä on minun juttuni, missä minä olisin hyvä, missä minä viihtyisin. Kokeilemalla toki, mutta kun tuntuu että aikakin on rajallista, vaikka eihän minulla vielä mikään kiire ole, monet ovat vanhoilla päivilläänkin vaihtaneet ammattia. Tarpeeksi suuri polte ja vuoret siirtyy.

Eri aloja tutkiessa tulee välillä vähän voimatonkin olo siitä vaihtoehtopaljoudesta josta omansa tulisi valita. Tai siitä pärjäisinkö. Rahalla kun tämä maailma pyörii, eikä vuokria/laskuja makseta pyhällä hengellä. Oppisopimus, sillä voisi toki itsensä elättää samalla ilman ainaista vyön kiristämistä ja nuudelitonnikala-päivällisiä (ilman tonnikalaa useimmiten kun kallistahan se on). Nykyinen duunarina olokaan ei anna enää minkäänlaisia uusia haasteita. Joka päivä ennen työvuoron alkua tietää jo etukäteen miten päivä etenee. Se on vaan niin tappavan tylsää. Se ei anna itselle enää yhtään mitään, eikä raha riitä motivaatioksi. 

Polte kasvaa. Pian siirtyy vuoretkin, toivottavasti.